Varsinkin tänään agilitytreeneissä, uudessa ryhmässä. Aluksikaan rakas puhelimeni ei suostunut avaamaan tämän päivän ratakuvaa, ja sittenpähän menin ihan sokkona treeneihin, joista en tiennyt kuin ajan ja paikan. Oli ostettu se kaverin kanssa puoliksi foorumilta.
Kyseinen ryhmä on treenannut jo syksystä asti yhdessä, ja kaikki tunsi toisensa, paitsi mä. Mulla ei ollut edes rata suunnitelmaa, enkä voinut niin ollen auttaa radan rakentamisessa. Siinä sitten seisoskelin toimettomana, kunnes aidan toiselta puolelta alko kuuluu jotain epämääräistä louskutusta, aluksi en edes ymmärtänyt, et mitä tapahtuu. Timi. Vetänyt päänsä pannasta läpi, ja jotain kääpiösnautseria haastamassa siinä. Äiti vaan yritti jotain mietoa, millä ei ollut mitään vaikutusta. Mä olisin niin vaan halunnut vajota maan alle. Mitään sellaista ei kuitenkaan ollu vaihtoehdoissa, ja niimpä mä syöksyin hyvin vihaisena ja äänekkäästi kiroillen häätämään koiraani pois siitä. Siinä vaiheessa paikalle oli ehtinyt jo koko treeniryhmä kouluttajineen. Sen kouluttajan ilme oli vähintäänkin epäuskoinen, riippuneeko sitten siitä, että joku koira yleensä teki sillä tavalla, että se yleensä oli mahdollista, siitä että mä syöksyin niin äänekkäästi sitä pois häätämään, yleensä että joku teini omisti sellaisen koiran, vai ihan vaan siitä ettei sellaista yleensä tapahdu.Timi antoi kuitenkin ihan kiltisti kiinni. Mä niin toivoin, ettei kukaan tulis puhumaan mulle, koska musta tuntui, että alkaisin itkeen hetkenä minä hyvänsä. Mitä vielä, tarkistettuaam, ettei sillä snautseri raukalle ollut tapahtunut mitään, se tuli mun ja Timin luo, ja sain jotain sössötettyy, ettei Timi agressiivinen ole, epävarma vaan. No, kai onkin, kun omistaja ei pysty kuin tiuskimaan, ja naputtelemaan ikkunalautaa hermostuneesti. Minä, vahva ja johdonmukainen, selvä johtaja.
"Jos sua stressaa, sä purat sen tosi helposti tohon koiraan" Se oli niin todenperäistä settiä, että meinasin alkaa uudelleen itkemään ihan itsesäälin vallassa.
Mut se kouluttaja oli kyllä muuten ihan mahtava, ei kylläkään päästy tekemään sitä rataa, mikä mua harmitti, vaan se kouluttaja halusi välttämättä pureutua meidän ongelmakohtiin. Niin, no niitähän riittää. Timi oli jo niin väsynyt, ettei malttanut keskittyä kunnolla, vaan arasteli jopa puomilla, johon se oikeesti on ihan hulluna ja rakastaa sitä ja yrittää joka välissä tunkee siihen, sain vielä pilattuu meidän alastulo kontaktinkin, ja se kouluttaja sai meistä ihan tosi sekavan kuvan. Herran tähden, huonoimmat treenit ikinä.
Noh, kahden viikon päästä uudelleen, kaipa se siitä. Pitää ihan oikeesti treenata palkkaamista, ja varsinkin kontaktia ja koiran hallintaa. Oltaisi edes päästy tekee se rata, niin olisi saanut nähdä Timistä sen kunnollisen agilitykiiturin, mutta ei, niin ei sitten.
Rakas mustavalkoinen piskin puolikkaani, sinustakin tulee vielä jonain sateisena päivänä kunnon koirakansalainen.
Kaikki kerrotava tällä kertaa ei kuitenkaan ole pelkkää epäonnistumista ja sekoilua, sillä eilen meidän fyssari tuli kotikäynnille, Timin siskon omistaja siis. Wiivikin tuli siis kyläilemään, ja Timi olikin siitä ihan innoissaan, Wiivi ei niinkään, kun joku epäilyttävä uros yrittää nuustella takapuolta ja leikittää mitä oudoimmilla leluilla. Sisko on luonteeltaan kyllä paljon rauhallisempi kuin Timi, Timi on tullut isäänsä, ja ovat hieman säheltäjiä molemmat, ero on kuitenkin siinä, että Jonni osaa käyttäytyä. Siinä sitten juoruiltiin mukava tovi, kunnes päästiin asiaan. Tällä kertaa Timi noli tosi rauhallisesti hierottavana, ja olin ylpeä toisesta.
Kyllä ne ihan sisaruksiksi tunnistaa jotten suorastaan sanoisi.
Wiivi nauttii rapsuista.
Uutena vuotena Timiä pelotti. Mitä ihmettä on tapahtunut, musta tuntuu, et Timin käytöstavat karkaa ja kaikkoaa iän myötä aina vaan enemmän ja enemmän meidän ulottuvilta, pois, kaukaisuuteen. Ei ammuttu raketteja, vaan sädetikkuja ja Timin mielipide niistä oli suunnilleen tämä...
HYVÄÄ JA MENESTYKSEKÄSTÄ VUOTTA 2014 KAIKILLE!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti